torstai 9. huhtikuuta 2015

Ihmisvihaaja ja Tartuffe



Moliére: Tartuffe ja Ihmisvihaaja

Moliére  eli Jean-Baptiste Poquelin oli ranskalainen näytelmäkirjailija, ohjaaja sekä näyttelijä, joka eli vuosina 1622-1673. Moliére on yksi klassismin ajan tunnetuimmista kirjailijoista ja hän on erittäin tunnettu komedioistaan ja niiden hahmoista. Hän pilkkasi usein teoksissaan ihmisten heikkouksia esimerkiksi pihiyttä tai tekopyhyyttä. Moliéren ensimmäinen komedia Sievistelevät hupsut ilmestyi vuonna 1659, kun taas minun lukemani kirjat Tartuffe sekä Ihmisvihaaja ovat vuosilta 1664 sekä 1666. Moliére näytteli itse yleensä pääosat näytelmissään ja pyörtyi lavalle Luulosairas esityksen aikana ja kuoli pari tuntia sen jälkeen kotonaan.

Tartuffessa Moliéren tapaan pilkataan ihmisen tekopyhyyttä. Tartuffe on Moliéren komedia, jossa tekopyhä Tartuffe koittaa päästä käsiksi isä Orgonin elämään ja lapsiin. Tartuffe pääseekin isännän suosioon, ja omien lastensa toiveista piittaamatta isä on valmis antamaan tälle tyttärensä. Vaikka Orgonin vaimo Elmire yrittääkin saada Orgonin tajuamaan Tartuffella olevan mielessä jotain pahaa, ei isäntä usko häntä vasta kuin lopussa pöydän alta kuunnellessaan Tartuffen ja Elmiren keskustelua, jossa Tartuffe lausuu näin: ”No, hänestä (isännästä) tuskin kannattaa välittää! Sitä miestä on helppo höynäyttää: hän on niin täydellisesti vallassani, että vaikka näkisi kaiken, ei sitä uskoisi.” Lopussa oikeuden palvelija pidättää Tartuffen ja lapset saavat avioitua toivomiensa miesten kanssa, kun Orgon tajuaa Tartuffen yrityksen.

Aiheena ja henkilöinä Tartuffe ja Orgon olivat klassismin ajalle tyypillisiä: kirjallisuudessa pyrittiin monesti kuvaamaan ihmisen heikkoluonteisuutta tai itse ihmisluonnetta, tapoja sekä asenteita. Tartuffe tekopyhänä ja yrittäessään pesiytyä Orgonin perheeseen kuvaa hyvin ihmisen heikkoluonteisuutta ja ylipäätään ihmisluonnetta. Klassismin ajalla kirjallisuudessa sisällön harmonia ja selkeys oli se asia mihin pyrittiin, ja kirja olikin mielestäni hyvin selkeä. Pysyin hyvin mukana, eikä minulla ollut ongelmia sen lukemisessa. Vanha kieli oli tietenkin ajoittain kummallista, mutta juonen kulkua tai ymmärtämistä se ei liiakseen haitannut. Tartuffe julkaistiin viisi vuotta myöhemmin kuin Moliéren tuotannon ensimmäinen komedia Sievistelevät hupsut (1659).

Ihmisvihaaja on vuodelta 1666 Moliéren tunnettu luonnekomedia. Kirjan päähenkilö Alceste on ihmisiä ja mielistelyä vihaava mies, joka tulee esiin kirjan lauseessa ”Ei, en voi sietää, kun liukkaasti liehakoivat ja liehivät noin nuo muotileijonat oivat; niin mitään en vihaa kuin moisia imarteluita ja vakuutuksia, väänteitä, kumarteluita, noit’ auliita syleilyitä aina ja aina ja puheenparsia, jotka ei mitään paina, kun kohteliaisuutta määrää ja vertaa vailla saa kunnon mies ja epatto samalla lailla.” Alceste on hyvin tietoinen omasta vihastaan mutta hänen heikkous on kuitenkin rakkaus Celimeneen. 

Ihmisvihaajassa on kyseessä taas jollain lailla heikkoluonteisuus tai ainakin toisin sanoen luonnevika. Klassismin ajalla pyrittiin kuvaamaan ihmisluonnetta, tapoja ja asenteita, niin kuin mainitsinkin jo Tartuffen kohdalla, ja Alceste päähenkilönä kuvaa asenteita ja ihmisluonnetta hyvin. Alcesten asenne ihmisiä kohtaan on huono. Aihe pyörii kokonaisuudessa tässäkin komediassa Alcesten ja hänen ihmisvihan ympärillä, ja juoni kulkeutuu myös käsi kädessä näiden kanssa. 

Teokset ovat siis Moliéren teoksien vanhimmasta päästä ja molemmat pilkkaavat käytännössä ihmisluonnetta. Tartuffessa päähenkilö Tartuffen tekopyhyys tulee esiin kirjasta erittäin hyvin ja kirja on selkeämpi kuin Ihmisvihaaja. Tartuffessa pysyin itse paremmin mukana ja osasin yhdistää sen klassismin aikaan paremmin kuin Ihmisvihaajan.